Eksotiikka ja kaukaiset kulttuurit, eiku

Siitä ei ole kauan, kun eksoottiset kulttuurit ja kaukaiset paikat olivat vain romantiikkaa ja unelmointia. Mielenkiintoisia, mieltä kiihottavia. Ahmin scifiä ja oman maapallomme matkakertomuksiakin hieman.

    Nuo lapsuuteni ja nuoruuteni illuusiot rikottiin ja viimeinenkin lapsellinen romantiikan aika länsimaissa päättyi kutakuinkin samanaikaisesti. Kulttuureja alettiin puskemaan joka tuutista 24/7, eksotiikkaa hierottiin naamallesi ja se valui kuin lämmin ripuli, kätesi ollessa sidottuina selkäsi taakse. Avara Luonto ja matkailuohjelmat saivat kilpailijan reaalimaailmasta.

Mitä kummallisimman näköisiä, hajuisia ja kokoisia kulkijoita alkoi näkyä kadulla. "Tuollaisiako ne sitten ovat?". Aluksi se oli tuoretta, mutta hyvin pian se alkoi puistattamaan. Kuvottamaan. Niidenhän piti olla kaukaisia, eksoottisia kulttuureja? Kymmeniä 'monikulttuurisia' tapahtumia, kemmakoita ja konsertteja pitkin kaupunkia. Viidakkokuume. Vauvamuskarin ohjaaja tanssi itsekseen kuin transsissa espanjalaisen/inka Mariposan tahtiin, ja aivopesumaisesti soitti heti perään 'piiri pieni pyörii', ja sanoi naama nyrpeänä "tää sit taas suomalainen musiikki on tämmöstä". Katsoimme exäni kanssa epäuskoisina soluttautujan työtä.. 'onkohan tää piilokamera..!!?'. Hän yritti "sivistää" ja "kouluttaa".
Taas vuosia eteenpäin ja Ranskasta Ruotsiin, ympäri eurooppaa, alkoi kuulua iljettäviä uutisia mustanaamaisten paholaisten mellakoista ja väkivallasta. Mutta niitähän piti tapahtua vain eksoottisissa paikoissa..?

"Tässä se on senpai Feyris, eksoottinen kulttuuri on saapunut luoksesi."
Asioiden todellinen laita räjähti tajuntaan ja verkkokalvolle hyvin ikävällä tavalla

Kaukaisten aikojen ja paikkojen kaipuu on veressä toki vieläkin. Kirjasuositus; Lainasin äskettäin kirjastosta John Nurmisen Säätiön massiivisen opuksen: 'Meritie - Navigoinnin Historia'. Tuskaa tuotti kantaa sitä kotiin, ja en kuukaudessa ehtinyt paljoakaan lukea, mutta kirjan kuvaukset, menetelmät ja sitaatit muinaisilta merenkävijöiltä herättivät pienen kipinän siitä eksotiikankaipuusta jonka joskus omasin.

Oli kivoja lukuhetkiä.

(Ja sitten kun lähtee hyvillä mielin mielikuvitus täynnä kaaneja, kannibaaleja, ooppiumisotia ja banaaneja hakemaan muutaman iltaoluen, slummin hämärällä pihalla varjonyrkkeilee kirjan kuvauksen mukainen kaksimetrinen pääkallonmetsästäjä ilman paitaa. Mietit pitäisikö nyt juosta ohi, kävellä takaperin takaisin kotiin puhumalla rauhallisesti itsekseen, vai käyttäytyä normaalisti. Vai leikkiä kuollutta.)

- Katso Senpai!! Nigga! Mennään lohduttamaan sitä rasistiselta älämölöltä
- EIII Koji-chan, ei!!!!!
.

- Hyrrr..... *ikuiset traumat ja katatoninen tila*
- Kyllä se siitä Koji-chan, tiedän että tämä saattaa kuulostaa kylmältä, mutta tarvitsemme sinunlaisiasi hyödyllisiä ja hyväuskoisia idiootteja vielä muutama kymmenen tuhatta, jolloin saamme loputkin euroopassa heräämään todellisuuteen ja taisteluun oman perintönsä ja kulttuurin puolesta

.

.

.

Mielikuvat, romantiikka, puhtaus ja ylpeys ovat elossa.

Japani on aina ollut unelmissain... rahaa olisi lähteä mutta onko siinä mitään järkeä loppujen lopuksi. Voisin säästää nekin jälkikasvuni hyvinvointiin ja pahan päivän varalle.

Kaukaiset kulttuurit saavat pysyäkin kaukaisina, se on periaatteeni jonka puolesta tulen luullakseni kokemaan jonkinnäköisen marttyyrin kohtalon tulevaisuudessa, tämänhetkisen yhteiskunnan kehityksen takia. Ei se minua oikeastaan haittaa. Maailma tarvitsee sankareita ja marttyyreja. Olen käynyt läpi asioita ja elämänmuutoksia joista suurin osa ihmisistä olisi päätynyt masennuslääkkeisiin tai seonnut, tai luovuttanut. Mie oon piruvie niin vittumainen olento että siinä jää Rokka toiseksi. Et saatana usko. En kaadu, en, enkä taivu.

Girls und Panzer. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Täältä tähän. Täältä jostakin, kaukaa kenties.