"Maapallomme joutuu radallaan yhä lähemmäksi aurinkoa, ja sen pyörivä liike yhä kiihtyy. Ihmissuku alkaa paahtua kuumuudesta, ja vuodet lyhenevät kuukausiksi. Kuu puolestaan lähestyy yhä lähemmäksi maata. Siitä on seurauksena, että yhä ankarammaksi kiihtyvät aikavedet hidastuttavat maamme pyörimistä akselinsa ympäri, kunnes pyöriminen vihdoin lakkaa, ja silloin kääntää maapallomme ainoastaan toisen puoliskonsa yhä suurempaa, yhä kuumempaa aurinkoa kohti.
Lähimpänä seurauksena tästä ovat rajut lämpötilan muuttelut ja niiden aiheuttamat hirmumyrskyt. Aurinkoon päin oleva pallonpuolisko kuumenee kuumenemistaan; vastakkainen pallonpuolisko, joka on kohti ikuista yötä, jäähtyy ja jäätyy. Molempien lämpötilojen reunoilla, missä helle kohtaa pakkasen, syntyy uskomattomia myrskysäitä.
Tähän aikaan raukeavat niinhyvin auringon hehkussa paahtuneiden kuin yössä ja pakkasessa paleltuneiden ihmisten asumat kaupungit maan tasalle: Ihmiset ryömivät maan sisään etsimään turvaa ja suojaa, mutta nääntyvät siellä vain nälkään. Kehitys käy matelijain ja kalojen asteelle. Mutta maapallon pimeällä puolella valtameret jäätyvät pohjiaan myöten; kuumalla puolella ne haihtuvat höyryksi. Kalansuvun on silloin aika kuolla — sitten yksinkertaisten solujenkin. Elämä katoaa maan pinnalta.
Jollakin toisella taivaankappaleella asuvat olennot saattavat nähdä Maan lopun. Mutta yhä vinhempään ja vinhempään käy toistenkin oman nopeutensa piiskaamain tähtien kulku, kunnes ne iskevät yhteen ja muuttuvat yhdeksi ainoaksi kiinteäksi massaksi. Niiden atomit räjähtävät rikki, elektronit särkyvät protoneiksi —kehityksen kärkenä on vihdoin yksi ainoa energian huippu (kuten oli aikojen alussakin) — ja lopulta ei ole jäljellä yhtään mitään."
(Kansan Kuvalehti 1932)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti