Juuri ennen hämärän tuloa saavuimme Al-Rahillaan. Ensin luulimme näkevämme harhakuvan, mutta tullessamme lähemmäksi huomasimme ettei se ollut kuvittelua. Siellä oli todellakin talo, kaksikerroksinen järkälemäinen betonielementtitalo! Tarulinna joutomaassa, rakennettu vuosisadan vaihteen tyyliin tasapaksuksi laatikoksi isoine ikkunoineen.
Siltä se näytti lähestyttäessä. Mutta kun olimme päässeet sinne, seisoimme raunion edessä, jossa oli tyhjät ikkuna-aukot ja rapistunutta betonia. Aavikko oli koko voimallaan läsnä valloittamassa takaisin kerran kadottamaansa maata.
Astuimme takaisin Pasiimme ajaaksemme noin viidenkymmenen metrin päässä sijaitsevalle metsätilkulle jonka pystyyn kivettyneiden puiden alla kohosivat kahden aaltopellistä kyhätyn majan katot.
Paikalla oli vain nainen ja lapsi. Mies oli keskipäivällä noudettu Lau-Kuron bioniikkakeskukseen, jossa joku oli vaikeasti sairastunut.
Olipa aikamoinen ihme! Nainen puhui sujuvaa suomea, ja niin saatoimme ensimmäisen kerran tänään jälleen keskustella jonkun kanssa tarvitsematta käyttää opastamme tulkkina.
Kaksi genetin kaltaista sivettikissaa eli sovussa kanojen kanssa ja oli meidän saapumisestamme lähtien rätisseet häpeämättömästi. Ne toimivat nähtävästi vahtikoirina.
Nainen antoi meille halukkaasti litteitä korvikeleipiä, joita oli juuri leipomassa. Paikallinen puunjuuri on yksinkertaisen väestön 'peruna' ja 'leipä'. Sinihappoisuutensa vuoksi se täytyy huolellisesti käsitellä. Enimmäkseen sitä käytetään kuivattuna jauhona. Leivät eivät maistuneet lämpiminä ollenkaan hullummalta, tosin meidän täytyi suolata ne, kuten kaikki, mitä täällä joutomaalla valmistettiin. Suola on alueella niin kallisarvoista tavaraa, etteivät monet asukkaista ole koskaan oppineet sitä tuntemaan - eivätkä kaipaamaan.
Aterian jälkeen, kun istuimme kahvin ääressä, nainen kertoi mitä tiesi tuosta betonikuutiosta, tarulinnastamme. Mohammed Koivisto-niminen mies oli rakennuttanut sen vuosisadan vaihteen paikoilla. Hän oli ollut mahtavin Suur-Helsingin alueella, mineraalikuningas, jolle tuhannet tundra-arabit tekivät työtä rannikon alueella.
Hän oli kuljettanut rakennusaineet tänne karavaaneillaan läpi aavikon. Huoneiden seinät oli päällystetty silkillä, olipa tuossa rauniossa kerran ollut konserttiflyygelikin.
- Tällä metsätilkulla asui hänen henkivartionsa, nainen kertoi, - Isänikin kuului siihen.
Usein oli ammuskeltu, kun ylhäällä talossa kaikki olivat humalassa. Mineraalikuningas oli antanut tuoda kokonaisia karavaanilastillisia alkoholijuomia pitääkseen hyvällä tuulella vieraansa, joita oli talossa aina.
Sitten vanhus oli kuollut, ja hänen kaksi poikaansa olivat ottaneet perinnön haltuunsa. Se tapahtui siihen aikaan, kun mineraalin hinnat laskivat, kun asiat luisuivat kaiken aikaa alamäkeä...
Eräänä päivänä he olivat poissa. He olivat kadonneet yöllä karavaanilla ja jättäneet kaiken oman onnensa nojaan, talon sisustuksineen, kaikkineen. Vuosikausia se oli ollut sellaisenaan.
Toimihenkilöt, jotka yhä asuivat metsätilkulla, olivat käyttäneet varastot ja olivat sitten myös - toinen toisensa jälkeen - lähteneet pois. Täällähän ei ollut enää mitään otettavaa.
Pojista ei koskaan sen jälkeen kuultu mitään. Vain yksi heidän sisarensa eleli vielä tällä seudulla. Hän asui varmaankin Porvoossa.
Me näimme hänet todellakin muutamia päiviä myöhemmin siellä. Ja hän, joka muisti kaiken itse tarkoin, kertoi meille vielä paljon yksityiskohtia. Eräässä majassa tuo vanha nainen istui koneensa ääressä eikä nurissut kohtaloa vastaan, vaikka oli nuoruudessaan ollut Suur-Helsingin rikkaimpia tyttöjä.
Mineraalisoihdun valo alkoi hiipua, ja vetäydyimme Pasiimme levolle. Feyris julisti asukkaat harmittomiksi ja hylkäsi tarjoukseni ensimmäisestä vahtivuorosta. Tänä yönä saisimme vihdoin levätä, elleivät nämäkin sivettikissat aloittaisi pian aamuöistä rätinäänsä.
