Conneryn ja Mooren James Bondeja on nähty niinikään taaperosta asti. Silloinhan niistä ei tajunnut mitään, oli vain jännää kaikki tappelut, takaa-ajot ja keksinnöt. Juonista en muista tajunneeni edes teini-ikäisenä mitään.
Äsken katsoin ajatuksen kanssa Diamonds Are Forever. Aikuisiässä, tosissaan, analysoimalla. Näin leffan varmaan 20 kertaa 80-luvulta lähtien, milleniumina kai viimeeksi.
Ennen kuin leffa alkoi, minulla oli sama tunne; vanhimmat Bondit timothy daltoniin asti ovat epäelokuvia, tiedät että olet nähnyt ne 100 kertaa, muttet muista minkään juonta tai kokonaisuutta, ja ajatuskin katsoa niitä aikuisena kyllästyttää ja saa vittuuntumaan.
Mutta oli kiva nähdä että tuossa rainassa oli ihan ok meininki. Joku hipsteri varmaan niitä kattelee camp-arvonsa takia, mutta yritin ihan lapsenomaisesti peilata millaista tuo oli elokuvateatterissa ilmestymisvuotenaan. Viihdyin. Muoti, autot, efektit, maisemat. Vanha Las Vegas. Krusty the Clownin stereotyyppi lavalla; "en ole muuttanut aktiani 40 vuoteen!"
Täytyy sanoa että aika tuoreelta vaikutti. Piristysruiske nykyajan harmaasävyisten, geneeristen toiminta/marvel/korrektin/tietokonemössöefekti paskan seassa. Muistan vihanneeni Brosnanin bondeja, koska ne olivat niitä "uusia" bondeja. En ole varmaan edes nähnyt kaikkia. Timothy Daltonin jälkeen ovat olleet aikamoista kuraa. Täytynee katsoa vielä Roger Mooret läpi, muistan että se oli lapsuudessa se suosikkibond, Daltonin ohella.
Niin vanhaa on alkubond, että se tuntuu jo tuoreelta; ajan pyörä pyörii, ja jotain tulee vastaan menneisyydestäsi, joka aloittaa taas uuden kierroksen. Pyörässä on sohjojarru joka kerää talteen vakavat blondit bondit joita ehkä kukaan ei arvosta tulevaisuudessa. Seuraavan romantiikan ja itsekunnioituksen aikana, he katsovat tuota nykybondia ja sun muita kauhuissaan ja nauraen.
Tim Burtonin
Muistan ensimmäisen "uuden" Lepattimen. Harmaata, tylsää, väsynyttä poliisisarjaa. kaikki tapahtuu jossain new yorkissa. Oliko tämä nyt tom cruisen mission impossible vai joku uusi sarja. Kaikissa samanlainen leukaperäinen, persoonaton paperinukke laatikkopäänäyttelijä, samat sävyt, sama ohjaustapa, samat mukaeeppiset, teennäiset toimintaelokuvasinfoniamusat, samat efektit, samaa mössöä.
Hollywood on kuollut; tulee funtsailtua synkimpinä hetkinä.
.
.
.
.
.
"Pokemon...
Lapset viihtyvät...
Lapset vihdoin ulkoilevat....
Lapset liikkuvat pokemon go:n ansiosta..
Laap lap lap laaapseet... lapaset..."
Älypuhelimet, pokemon, hirveätä paskaa, mutta pointti on nyt muualla.
Lässyn lässyn, vetäkää vessasta ne saatanan lapsenne, saatanan stalinistiset toimittajanmuumiot. Tietokonepelaajien keski-ikä on nykyään lähteestä riippuen n. 35 vuotta. Mehän saatana alotettiin pelaamaan 80-luvulla, lapset ja teinit ovat vain pieni osaa pelaajakantaa. Se on nykyään elokuva-alan kokoinen bisnes ja vakava harrastus.
Hyvä toimittajanmuumio! PELAAMINEN ON NYKYÄÄN YLEISSIVISTYSTÄ JA MAINSTREAMIA, EI TEINIPOIKIEN MARGINAALIHARRASTUS NIINKUIN 80-90-LUVUILLA.
Mitä helvetin pelielämästä vierautuneita muumioita tuolla neteissä kirjoittelee. Mutta ei; kolmekymppisiä pappautuneita, mummoutuneita tärkeilijöitä. Ovatko nämä niitä kylän hylkiöitä joilla ei ollu lapsena omaa nintendoa joten eivät aloittaneet koko touhua? Saatana, olisiko jo aika, olette aikuisia ihmisiä.
Sitten on näitä http://www.peliraati.fi/ "tietoa vanhemmille pelaamisesta". Homma alkaa kääntymään päälaelleen, ja lähivuosina moinen horina on historiaa. Lähivuosien vanhemmat joutuvat toki edelleenkin opastamaan lasta pelien maailmassa, mutta hyvällä faktapohjalla, itse kiinnostuneena. Ei pelkästään ikärajoja kyttäämällä ja raamattu kädessä kauhistelemalla.
Siinä vain tulee sanottua että älä multa kysy mitä kuteja halut aseeseen valita. Gewehr 43 on ihan jees lähitaisteluun kun otat S.m.K.Hartit. Yli 150 metriä kun on bolsevikilla etäisyyttä, niin sitten voimansa säilyttää parhaiten kai anschusspatrone s.S. Siinä loppuu kommunismi siltä sektorilta, voi kiljuvat kirgiisit. Nonni, ready for combat. Ota vielä mukaan muutama tellermine 42. Niitä kun viljelee vihulaisen spawnin eteen sopiviin varjoisiin kuoppiin niin on siinä naurussa pitelemistä kun lähipuskasta kattelee kevyen panssarin totaalista tuhoa. Muista painaa Z että maastoutuu.
Aivan kuin vielä hetki sitten pelaajat kertoivat miten he joutuivat selittämään peliä vanhemmilleen ja mitä siinä tapahtuu. Nykyään on päinvastoin, ja huomaan myös omalla kohdallani selittäväni jälkikasvulle pelaamisen hienouksia. Sivistävää touhua sinänsä; minityyppin toisen maailmansodan aikainen tietous on samaa tasoa kuin itselläni teininä.
Se tunne kun pikkunen näkee tähtäimessä jalkaväkeä ja käskee Panzer IV:n lataajaa vaihtamaan sirpalekranaatin panssarikranaatin tilalle. Tajusi myös männä päivänä ensi kertaa olla ampumatta raskaampaa vihulaista etupanssariin vaan lähti kiertämään metsikön laitaa että olisi osunut kylkeen.. Vielä kaipaa harjoitusta kokonaisuuden hahmottaminen mutta kyllä täytyy olla ylpeä ekaluokkalaisesta.
Tästä saammekin lopetukseen oivan aasinkusisen sillan; No One Lives Forever I ja II olivat peliklassikkoja joissa parodioitiin bondeja paremmin kuin austin powersseissa.
Sivistymätön pelifoobinen ennenaikaisesti muumioitunut 40-v pikkupaapparainen voisikin aloittaa ehkä niistä harrastuksensa. Tyyppi joka ohjelmoi ensimmäisimpiä kaupallisia tietokonepelejä, hänen lapsensakin on nykyään vanhus. Joten katso peiliin arvon homo; Sieltä tuijottaa vajokki joka on pudonnut kelkasta. Onnittelut. Miljoona vuotta keskitysleiriä tyhmyydestä.
No joo, itse en ymmärrä älypuhelimia tms, mutta minäpä olenkin digiluddiitti.
Joku jaksoi koostaa välianimaatiot kakkososasta. Ah, tuoreehkoa nostalgiaa.
Terveisin nörttifeyris a.k.a. Digiluddiitti
Terveisin nörttifeyris a.k.a. Digiluddiitti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti