Suomalainen kyräilykulttuuri on murhaava taiteilijalle. Kateellisuus, hyvävelikerhot ja vertaispaine pitävät huolen että mahdolliset juice leskiset ja michael jacksonit koulukiusataan jo nuorena hullujenhuoneelle, avohoitoon tai itsemurhaan. Siihen vielä päälle hieman keskivertoa korkeampi älykkyysosamäärä ja konservatiivisuus, niin olet tykinruokaa ja sinut jauhetaan henkiseksi murskaksi. Kuin suoraan Kafkan romaanista, koneisto on pedattu ja taputeltu vain henkistä ja fyysistä alistamistasi varten.
Täältä taiteilijoiden alimmasta helvetistä löydät vain kaikkien kavereita, lahjattomia mikko kuustosia, palefaceja, idolseja, ja jalat maassa soittavia työkaveriporukan harrastelijabändejä, poliittisesti korrekteja rämpyttelijöitä.
Lavalla hyppii amerikkalaisuuden rahtikulttilaisia, apinoiden autistisesti esikuviensa liikkeitä ja eleitä kuin robotit, ilman häivähdystäkään sielusta ja tunteesta.
Tällöinkään menestys ei ole taattu, koska etenkin musiikkibisneksessä pärjäävät vain itseään mainostavat outrovertit myyntimiehet, jotka leikkivät muusikkoa.
Tämän ansiosta mediassa ja lavalla heiluu kakkosdivarin duunareita, puupalikan karismalla, ja oikea taiteilija, säveltäjä, esiintyjä, usein kituu kuoleman ja mielenterveyden partaalla. Kultalusikka, isin rahat ja ehjä lapsuus saa aikaan muusikolla vain tissien läpsyttelyä.
Muutamat jopa pystyvät julkaisemaan tuotoksiaan. Uskomatonta. Se miekkakuja, simputus, siivilä, erottelija; jotkut oikeasti pääsevät siitä läpi, hengissä, terveenä! Se on saavutus. Kuumatka ei ole mitään. Luotain Marsissa on vitsi. Päästä läpi tuosta seulasta; siitä täytyisi ansaita kunniamerkki, mitali.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti