Heinäsirkat

Heinäsirkkojen rätinä - siinä äänessä ei ole mitään kiehtovaa tai kesäistä.
Ne aloittavat aina kun kesä alkaa olemaan yli puolenvälin.
Heinäsirkkojen konsertti on minulle tuomionpäivän sinfonia.

Tuosta äänestä tiedän pelin olevan pelattu. Kohta rämmitään mädäntyvällä lehtipeitteellä koleassa tihkussa ja viiltävässä tuulessa, eikä se halpa sateenvarjo pysy muodossaan vaan kääntyy ensimmäisen sadan metrin aikana nurinpäin.
Niin monena vuotena olen päästänyt kääntyneen ja siipirikon sateenvarjon tuulen vietäväksi, luovuttanut yrityksistä pysyä kuivana ja yrityksistä taistella fysiikan lakeja vastaan tuolla jättiläismäisessä tuulitunnelissa.
Kuin päästäisi irti kallionkielekkeestä ja putoaa kuolemaansa käsivoimien loputtua. Kuin raiskaajan uhri joka hetken jälkeen luovuttaa vahvemmalleen ja antautuu, ehkä jopa vastaa herkästi pahoinpitelijänsä suudelmaan. Kuin gaselli joka jo voitettuna yrittäisi nousta vielä jaloilleen, mutta toteaa loppunsa tulleen ja istuu täristen shokissa kun hyeenat syövät sitä elävältä. Eivät ne osaa purra kaulasta nirriä pois kuten kissapedot.

Totean ihmisille pitäväni syksystä ja pimeydestä ja sen kaikista goottilaisista ulottuvuuksista mitä se ihmisyydelle antaa. Mustat vaatteet, tiukat korsetit, kynttilät ja kauhuelokuvat, americana-halloween. Mutta syksy masentaa, joten tuo kaikki on vain itselohduttelevaa roskaa. Kuin juoppo joka kovasti halusi sen kaljalavan, mutta pakon alla tyytyy keskenkäyneeseen kiljuun, ja niin hän toteaa - no eihän tämä nyt hullumpaa ole, itseasiassa kyllä tätä juo mielellään! Mutta jossain sisimmässään hän tietää valehtelevansa itselleen.

Kippis! ;)