Kapteeni pani rukouskirjan kädestään ja heittäytyi koijuunsa pitkälleen. Tuskin hän oli saanut silmänsä kiinni, kun pyöröikkuna näytti avautuvan ja korealaisen kylmät, merilevien puoliksi peittämät silmät tuijottivat häntä pyöröikkunan aukosta.
- Mene pois, kapteeni mutisi, anna minun olla rauhassa. Enhän minäkään sinulle kummittele.
- Et, kun et voi, kun et ole vielä kuollut, korealainen vastasi, ja kapteeni ihmetteli hänen virheetöntä Picardien murrettaan.
- Mutta jos tietäisit kuolemasta sen verran kuin minä tiedän, korealainen jatkoi, niin toista tekisit. Kuolema on . . . Luurangon käsi työnsi korealaisen syrjään ja bergensarin pääkallo tuli hänen tilalleen.
- Miksi kielsit vähentämästä purjeita? Bergensari sanoi. - Minä tunnen ne vedet paremmin kuin sinä. Niillä vesillä ei saa mennä täysin purjein. Siellä tuuli muuttuu kovin usein. Sinä olet murhaaja.
- Niin olenkin, kapteeni vastasi huokaisten väsyneesti, mutta sille sinä et voi yhtään mitään, et yhtään mitään. Mitä sinä voisit tehdä? Minulle ei kukaan mahda mitään. Mene puhumaan santarmeille maihin tai kenelle hyvänsä.
- On olemassa korkeampiakin kuin santarmit, bergensari vastasi.
- Mikä sitten?
- Koeta itse miettiä, sanoi bergensari kaivaen luisella sormellaan merilehvän kappaleen silmänaukostaan.
Bergensarin ele sai kapteenin ponnahtamaan säpsähtäen pystyyn. Hän olisi voinut vannoa, että pyöröikkuna hänen silmiensä edessä painui hiljaa kiinni, hän oikeastaan näki sen. Hän meni ikkunan ääreen ja halusi koettaa oliko sulkurengas lujasti kiinni. Hän ojensi kätensä sitä varten mutta pysäytti sen puolitiessä, sillä häntä alkoi pelottaa että rengas olisi tulenhehkuvan kuuma. Yhtäkkiä hän hätkähti tuntiessaan, että joku seisoi hänen takanaan. Hänen olkapäänsä painuivat kokoon ja hän nojasi raskaasti pöytään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti