Kun jonottaa sairaalan päivystykseen toistakymmentä minuuttia epätietoisena epämääräisestä kivusta, itkien, sitä toivoo ettei odotusmuzakki jää viimeiseksi biisiksi jonka elämässään kuulee.
Puhelu on ohi.
Tönkköä melodiaa ja kylmän kolkkoa soundimaailmaa muistellessaan tulee mieleen nämä kivut, mahdollinen kuolema, jälkikasvun järkytys, joista mielikuvitus reippahasti heittää aasinkuset siltamaisessa kaaressa sairaalan käytäviin, homeisiin hautakammioihin, mätänevään lihaan, aaveisiin, septisiin shokkeihin, kirkkaisiin valoihin joissa gammasteriloitu teräs kiiltelee valmiina tunkeutumaan ihoon. Eräs alter egoni voisi kertoa kiehtovan hirvittäviä kuvauksia tilastani täsmällisin lääketieteellisin termein, mutta kielsin paljastamasta mitään; anonymiteetti.
- Hyvä on, F, pidän suuni kiinni....
Jonotusbiisin melodia ei edes lohduta, tai rauhoita. Se voisi olla sympaattisempi. Ei haikea, ei surullinen, ei iloinen. Sanotaanko että neutraalin kannustava. Miksi sen täytyy olla kolkko ja tönkkö ja ahdistava.
Katsotaan mitä tuleman pitää. En pelkää kuolemaa.
En olisi kirjoittanut tätä merkintää mutta mietin blogeja jotka vain kylmästi lopettavat päivittymästä, ikuisiksi ajoiksi. Haudattuna elävältä bittiavaruuksiin leijumaan. Jos sitä nyt varmuuden vuoksi mainitsee jotakin sinne päin.. miksei.
Hautakiveen voi kylmästi laittaa 'haistakaa vittu, en kumarrellut enkä taipunut elämäni aikana tuumaakaan missään asiassa, kusipäät'.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti